tai siltä minusta ainakin tuntui eilen, kun olin puolison ja kuopuksen kanssa autoliikkeessä...

Täytyy näin taustatiedoksi sanoa, että emme olleet suinkaan ostamassa uutta autoa, vaan automme sähköinen ikkunan nostin hajosi kesken matkan, joten menimme pikapikaa autoliikkeen korjaamolle, ennen kuin uusi ukkospuuska hyökkää kimppuumme. Aiemmin päivällä näin oli siis käynyt.

No, kurvasimme autoliikkeen pihaan ja ystävällinen nuorimies lupasi välittömästi katsoa, onko vika korjattavissa.... Me, siis mieheni, pikku poikamme ja minä menimme autoliikkeen puolelle odottelemaan. Minä oikopäätä näin mukavan soffan ja suunnistin sitä kohti. Ja kaivoin kassistani Fifini....tietysti!

Mies häpesi silmät päästään, ja nappasi pojan kainaloon mennen katselemaan autoja.....ja kyllä ne autoliikkeen myyjät (miehiä tottakai!) katselivat ihmeissään. Meikätyttö vaan keskittyi Fifin silmukoihin eikä ollenkaan kiinnostunut autoista. Omituinen otus siinä paikassa tunsin olevani!!!

No, auto tuli korjattua ja minä pakkasin Fifin kassiini valmiina kotiinlähtöön. Mutta miksi ne automyyjät niin hilpeinä toivottivat minulle hyvää jatkoa?????